Kiinan perustuslaki vuodelta 1982 takaa kaikille kansalaisille yhtäläisen sanan-, mielipiteen- ja julkaisuvapauden. Kansalaisvapauksia säätelevät kuitenkin lait ja asetukset, joilla rajoitetaan myös tieteellistä julkaisuvapautta maan turvallisuuteen ja yleiseen järjestykseen vedoten.

Tieteellinen julkaiseminen on vain yksi osa julkaisujen kontrollointia ja sensurointia Kiinassa, ja siksi sitä täytyy tarkastella osana valtion laajempaa sensuuripolitiikkaa. Kiinan tieteellisen ja ei-tieteellisen julkaisutoiminnan sensuuri tulee ymmärtää osana yksipuoluejohtoisen valtion politiikkaa, sen tuottamaa poliittista retoriikkaa ja lainsäädäntöä.

Kiinalainen sensuuri voidaan jakaa pääpiirteittäin kolmeen osaan: sisällön sensurointiin, tekniseen sensurointiin ja internetin turvallisuuden valvontaan.

Sisällönhallinta pitää sisällään kirjallisen ja kuvallisen materiaalin kontrollin eli eräänlaisen tutkijan tai tekstin kirjoittajan itsesensuurin. Kiinassa tutkijan itsesensuuri saattaa kohdistua esimerkiksi niin sanottuihin kiellettyihin aiheisiin.

Tietotekninen hallinta pitää sisällään julkaistun sisällön tai informaation konkreettisen sensuroinnin. Sitä tehdään olemassa olevia julkaisuja sensuroimalla tai rakentamalla teknisiä ratkaisuja, jotka estävät ei-toivottujen materiaalien julkaisun.

Sensuuriprosessia tukemaan Kiina on säätänyt lakien ja muiden määräysten muodossa laajan joukon rajoituksia internetin ja sosiaalisen median käytölle. Näin ollen kolmas osa sensuuria on sisällön ja tekniikan välisen jaottelun ulkopuolelle jäävä internetin turvallisuuden valvonta.

Keskushallintotasolla poliisia johtava yleisen turvallisuuden ministeriö ja valtion turvallisuuden ministeriö ovat turvallisuusviranomaisia, jotka kontrolloivat tätä lähinnä internetin sisältöön kohdistuvaa valvontaa. Siihen osallistuvien viranomaisten määrä tai toiminnan laajuutta on mahdoton määritellä, koska Kiina ei julkaise tietoja. Kiinassa valtiollisten rakenteiden ja instituutioiden rinnalla toimii kommunistinen puolue, joka myös eri tavoin valvoo hallintoa ja maan kansalaisia.

Tänä päivänä sensuuri keskittyy erityisesti internetin valvontaan, sillä Kiinan hallinto ymmärtää internetin eräänlaisena paikkana, johon voidaan varastoida informaatiota. Sen lisäksi se nähdään ennen kaikkea tieteellis-teknisen ja sen myötä taloudellisen kehityksen välineenä.

Kun perustellaan internetin kontrollin tärkeyttä, ensimmäisenä listalla onkin taloudellisen vaurauden ja kehityksen jatkuvuuden varmistaminen. Seuraavaksi tärkeimpinä internetin tehtävinä ovat valtion turvallisuuden ja yhteiskuntarauhan sekä valtion suvereniteetin turvaaminen. Viimeisenä internetin funktiona on kiinalaisten mukaan ihmisten perusintressien turvaaminen, mikä voi käytännössä tarkoittaa mitä vaan.

Samalla kun Kiinan valtio rajoittaa kansalaistensa pääsyä internetiin ja sosiaaliseen mediaan, se pyrkii sensuroimaan kaikkia Kiinassa ja Kiinasta julkaistuja materiaaleja ja sosiaalisessa mediassa käytyjä keskusteluja.

Internetin käyttäjiä on maassa noin 770 miljoonaa. On arvioitu, että vuonna 2018 noin 600 miljoonaa kiinalaista käytti sosiaalista mediaa. Määrä on melkein neljännes koko maailman käyttäjistä, joten kiinalaisella sensuurilla on valtava merkitys.

Valtion ja kommunistisen puolueen ylläpitämä sensuurijärjestelmä nojautuu Kiinan perinteisiin kungfutselaisiin arvoihin.

Noin 500 eaa. eläneen Kungfutsen mukaan yhteiskunnallisen tasapainon ylläpitäminen edellyttää kansalaisilta järjestyksen, hierarkian ja esivallan kunnioitusta. Konservatiivisen luonteensa vuoksi kungfutselaisuus pönkittää kulloinkin vallassa olevan hallintojärjestelmän poliittista ja yhteiskunnallista harmoniaa sekä korostaa uskollisuutta erityisesti hallitsijaa kohtaan.

Kungfutselaisen valtionfilosofian mukaan valtio tarvitsee menestyäkseen vahvan johdon ja vakaan yhteiskunnan. Kansalaisilla on yhteiskunnallisia velvollisuuksia, joiden toteumista valvotaan valtion taholta.

Kungfutselaisuuteen perustuva sensuuri on ollut osa dynastista hallintoa vuosisatojen ajan. Sensoraatti oli dynastisen Kiinan (ennen vuotta 1912) korkein valvova organisaatio, joka keisarin ”silminä ja korvina” seurasi valtionhallinnon toimintaa.

Dynastisessa Kiinassa sensori valvoi esimerkiksi julkaisujen ja yleisemmin painotuotteiden sisältöä, ja myöhemmin seuranta kohdistui sähköiseen mediaan eli radion ja television seurantaan. Sisällönvalvonta on 2000-luvulla siirtynyt erityisesti internetiin.

Sinällään poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen valvonta on kuulunut aina kiinalaiseen yhteiskuntaan. Viimeisten vuosikymmenten aikana kommunistisen Kiinan tieteellisen tutkimuksen ja tutkijoiden sensurointiin ovat kuitenkin vaikuttaneet vahvasti valtion poliittiset tapahtumat.

Sortavia ja väkivaltaisia toimia kohdistettiin järjestelmällisesti kiinalaiseen tiedeyhteisöön erityisesti 1960- ja 1970-luvulla suuren kulttuurivallankumouksen aikaan. Kumous oli suunnattu vastavallankumouksellisiksi julistettua älymystöä vastaan: tutkijoita kritisoitiin, häväistiin ja rangaistiin julkisesti sekä heidät pakotettiin kritisoimaan itseään ja kollegoitaan.

Kommunistinen puolue perusti maaseudulle työleirejä ja uudelleenkoulutuskeskuksia. Niihin lähetettiin kymmeniä tuhansia tutkijoita, yliopisto-opettajia ja -opiskelijoita tekemään maataloustöitä köyhien maanviljelijöiden kanssa ja ”oppimaan oikeaa sosialistista ajattelutapaa”.

Useat tiedeyhteisöt lakkautettiin ja tiedelehtien julkaiseminen lopetettiin. Kokonaiset tiedeinstituutit siirrettiin maaseudulle ja suurin osa yliopistoista ja kouluista suljettiin vuosiksi. Reilun vuosikymmenen ajan Kiinassa ei koulutettu tutkijoita tai opettajia ja jo olemassa olevien tiedeyhteisöjen kansainväliset kontaktit katkaistiin.

Puolue valvoi kulttuurivallankumouksen aikana että ”oikea tieteellinen tutkimus” oli käytännönläheistä, joten sen tuli liittyä maatalouden tai teollisuuden kehittämiseen. Kaiken tutkimuksen piti palvella massojen eli työväestön ja maatyöläisten poliittisia tarpeita.

Kiinan tiedeyhteisöjen ja tutkimuksen asemaa pyrittiin palauttamaan vasta 1970-luvun lopulla. Tuolloin Mao Zedong (1893–1976) oli kuollut ja uusi johtaja Deng Xiaoping (1904–97) oli aloittanut ”neljän modernisaation” -poliittisen ohjelman, jossa tieteellisellä tutkimuksella oli merkittävä tehtävä.

Kulttuurivallankumouksen aikana Kiinassa surmattiin arviolta 800 000–2 000 000 ihmistä. On kiistatonta, että kumous tuhosi yhden sukupolven verran Kiinan tutkijoita ja heidän tuottamaansa tieteellistä tutkimusta.

Tosin 1980-luku ei juurikaan vapauttanut kiinalaista tutkimusta, sillä tuolloin perustettujen Neuvostoliiton mallin mukaisten tutkimusinstituuttien johto, rahoitus ja tutkimustehtävät määrättiin keskushallinnon tai paikallisen hallinnon toimesta. Tutkijat ja heidän tutkimusprojektinsa toteuttivat kuuliaisesti valtion yleistä tutkimuspolitiikkaa, jota määrittelivät lähinnä taloudelliset tavoitteet.

Tiedemaailman kuohunta jatkui 1990-luvulla. Yliopisto-opiskelijoiden ja -opettajien aloittama mielenosoitusten sarja kulminoitui Tiananmenin aukion demokratialiikkeeseen ja sen väkivaltaiseen tukahduttamiseen kesäkuussa 1989. On arvioitu, että armeija surmasi tapahtumien aikaan tuhansia mielenosoittajia. Jälkiselvittelyssä tiedeyhteisön jäseniä pidätettiin mielivaltaisesti tai vangittiin määräämättömiksi ajoiksi.

Pelätessään valtion toimia monet kiinalaiset tutkijat pakenivat Hong Kongin kautta Yhdysvaltoihin, Eurooppaan ja Australiaan. Maanpaossa olleessaan he ovat kirjoittaneet, usein pseudonyymin turvin, Tiananmenin aukion tapahtumista. Useat vuoden 1989 tapahtumista artikkeleita tai kirjoja julkaisseet ulkomaiset Kiina-tutkijat eivät ole enää saaneet viisumia Kiinaan.

Tapahtumien jälkeen valtio aloitti isänmaallisuuskasvatuksen kampanjan, jossa patriotismista eli isänmaanrakkaudesta tuli Kiinan koulu- ja yliopistojärjestelmän opetussuunnitelman perusta. Isänmaanrakkaus-kampanja myös määritteli rajoja maassa julkaistavalle tutkimustyölle ja aktivoi kiellettyjen tutkimusaiheiden listan, johon 1990-luvulta lähtien ovat kuuluneet Tiananmenin tapahtumia kuvaavat tutkimukset ja aiheet, jotka liittyivät esimerkiksi demokratiaan, protestointiin, vaaleihin tai puolueisiin.

Vuonna 2015 joukko ulkomailla opiskelevia kiinalaisia kirjoitti avoimen kirjeen kanssaopiskeijoilleen Kiinassa. Iskevästi otsikoidun tekstin ”Tiananmenin aukion verilöylyn 26. muistovuonna – avoin kirje opiskelija-kollegoille manner-Kiinassa” tarkoituksena oli kertoa todenmukaisempi kuva tapahtumista. Kiinan valtion omistaman Global Times -sanomalehden julkaisema vastine tiivisti valtion virallisen tulkinnan: ” – – kiinalainen yhteiskunta on päässyt konsensukseen siitä, ettei vuoden 1989 tapahtumista keskustella – –”.

Vapaata keskustelua Tiananmenin aukion vuoden 1989 tapahtumista ei voida vieläkään käydä. Aiheeseen liittyvät artikkelit sensuroidaan säännönmukaisesti Kiinassa käytössä olevista tietokannoista.

Kiellettyjen ja sensuroitujen tutkimusaiheiden esilletuloon liittyi vahvasti internetin käyttö, joka alkoi Kiinan akateemisten tukijoiden keskuudessa 1980-luvun lopulla.

Vuonna 1987 lähetetty ensimmäinen sähköposti liitti viestinsä mukaan Kiinan koko maailmaan. Muutama vuosi sen jälkeen maa sai ensimmäisen internet-liittymän, ja sen käyttöön liittyvä ensimmäinen sensuurilaki säädettiin jo vuonna 1996. Sen jälkeen kaikkien IP-osoitteiden tuli olla valtion hyväksymiä.

Samaan aikaan rakenteilla oli jo internetin käyttöön liittyvä laajempi sensuurijärjestelmä. Tuolloin suunniteltiin niin kutsuttu Kiinan suuri palomuuri (Great Firewall) eli serveri, joka estää pääsyn hallituksen mielestä epämieluisille ulkomaalaisille verkkosivustoille. Palomuuri on Kiinan yleisen turvallisuuden ministeriön vastuulla, joten ulkomaiseen materiaaliin kohdistuva sensuuri tapahtuu sen päätösten toimesta.

Tällä hetkellä Kiinassa on sensuroitu sosiaalisen median palveluita, hakukoneita, suoratoistopalveluita, ulkomaisten sanomalehtien verkkosivustoja ja englanninkielinen Wikipedia. Sähköposteista Gmailin käyttö on kiellettyä, ja pilvipalveluista kiellettyjen listalla ovat Dropbox, Google Drive ja Google Docs. Palomuuri estää myös sovelluksien latauksen, osan VPN-yhteyksistä, sähköpostit ja pikaviestit.

Kultainen suojakilpi -järjestelmä (Golden Shield) taas seuloo ja vartioi erityisesti maan sisäistä tiedonvälitystä. Sisäiset rajoitukset kohdistuvat teksteihin, jotka voisivat kyseenalaistaa tai uhata kommunistipuolueen asemaa tai kannustaa järjestäytyneeseen kansalaistoimintaan.

Palomuuri- ja suojakilpijärjestelmillä on selvä ero: palomuuri on rakennettu lähinnä propagandatarkoitukseen, kun taas suojakilpi toimii yleisenä turvajärjestelmänä.

2000-luvun alussa Kiinan maakuntiin perustettiin ensimmäiset internetin poliisiryhmät valvomaan netin käyttöä, ja internetin valvonta itsessään työllistää kymmeniä miljoonia kiinalaisia.

Yksityisten verkkosivujen kieltoa ovat vahvistaneet operaatiot, joiden aikana verkkosivuja suljettiin tai niille pääseminen estettiin. Varovaisen arvion mukaan Kiinan valtio on estänyt pääsyn yli 500 000 verkkosivustolle.

Viimeisten vuosien aikana Kiinan hallinto on säätänyt lakien ja määräysten muodossa joukon uusia rajoituksia internetin vapaalle käytölle. Yhteisiä vaatimuksia säätelylle on useita: sisältöä julkaisevien tahojen tulee olla rekisteröityjä, itsesensuuria tulee korostaa ja Kiinan tulee pystyä kontrolloimaan internetsivustojen sisältöjä.

Monet uusista rajoituksista antavat Kiinan hallitukselle entistä paremmat mahdollisuudet puuttua valtion näkökulmasta haitallisen materiaalin julkaisemiseen. Yleisesti käytetty perustelu sensuuritoimille on ollut pornografian julkaisemisen vastainen taistelu.

Nettisivurajoitusten takia maan tärkeimmät palveluntarjoajat ovat kiinalaisia, kuten hakurobotti Baidu, sosiaalinen verkosto Renren, internetportaali Tencent, verkkokauppayritys Alibaba ja mikroblogi Sina Weibo, joka on Twitter-tyylinen ja Kiinan suosituin mikroblogipalvelu.

Weibon käyttäjän tulee kirjautua omalla nimellä palvelun nettisivuille. Weibon viesti voi olla pituudeltaan 2 000 merkkiä ja sen avulla voidaan julkaista myös kuvia tai videoita. Alustariippumaton pikaviestisovellus Wechat on taas luotu helpottamaan sensuurin valvontaa. Näiden molempien sovellusten avulla on luotu kontrolloitavissa olevat verkkoalueet, joissa kiinalaiset voivat keskustella, käyttää lukuisia pankkipalveluita tai vaikkapa tilata taksin. Weibo- ja Wechat-keskusteluita muokataan ja sensuroidaan viranomaisten toimesta jatkuvasti.

Kiinalla on keskus- ja aluehallinnossa useita sensuuria valvovia organisaatioita ja yksi tärkeimmistä Kiinan kommunistisen puolueen keskuskomitean propaganda osasto (Communist Party’s Central Propaganda Department). Koko maan sensuuripolitiikkaa toteuttaa enenemässä määrin Kiinan kyber(avaruus)hallinnon virasto (Cyberspace Administration of China).

Kyberhallinnon viraston entisen johtajan Lu Wein on sanonut: ”Internet on kuin auto. Jos sillä ei ole jarruja – voit kuvitella minkälainen lopputulos on, kun auto pääsee moottoritielle. Ja vaikka auto olisi kuinka kehittynyt, se tarvitsee jarrut.” Tämä esimerkki kuvaa hyvin Kiinan suhtautumista internettiin, joka tarvitsee tiukan kurin. Lun käyttämissä kielikuvissa vapaus ja järjestys ovat kuin kaksoissisaret, joiden tulee elää yhdessä.

Vuonna 2014 perustetun Kiinan kyberhallinnon viraston tehtävänä on internetin sisällön hallinnan lisäksi taata yleinen kyberturvallisuus. Se on toiminnastaan vastuullinen suoraan maan presidentti Xi Jinpingille, joten virastolla on tehtävässään lähes rajaton valta.

Kiinan kyberturvallisuuden strategia koostuu neljästä pääteemasta. Ensimmäinen niistä on internetin sisällön hallinta ja ”positiivisen energian” luominen internetiin. Toinen on yleisen kyberturvallisuuden takaaminen sisältäen tärkeiden tietoinfrastruktuurien suojelu. Kolmas teema on Kiinan oman ja itsenäisen teknisen alustan luomisen laitteille ja ohjelmille, jotka kontrolloivat internetinen internetin rakentamisessa, hallinnassa ja toiminnassa. Strategian lopullisena päämääränä on kehittää Kiinasta kybersupervalta.

Suunnitelma on henkilöitynyt nykyiseen presidenttiin Xi Jinpingiin ja hänen toimiinsa oman valtansa ja kommunistisen puolueen vallan vahvistamiseksi. ”Positiivisen energian” internet-retoriikalla pyritään siihen, että negatiivisiin epäkohtiin takertumisen sijaan kansalaisilta halutaan positiivista internetkeskustelua, joka liittyy esimerkiksi presidentin valtakauden jatkamiseen tai kansallisten urheilumenestysten juhlistamiseen. Ehkä tärkein osa ”positiivinen energia” -kampanjaa on rivien välistä luettava vaatimus siitä, että valtiota kohtaan ei saa esittää kritiikkiä.

Palomuurilla ja vuonna 2017 annetun kyberturvallisuuslailla on suora, sensuroiva ja sortava vaikutus tieteelliseen vapauteen. Kiinan internetin palomuuri on jo vuosia estänyt kiinalaisia tutkijoita hankkimasta vapaasti tietoa ulkomaisista julkaisuista tai tutkimusprojekteista.

VPN-yhteyksien sulkeminen vaikeuttaa yhtäältä kiinalaisten yhteydenpitoa Kiinan ulkopuolelle ja toisaalta se hankaloittaa ulkomaisten akateemista Kiinaan liittyvää tiedonhakua. Kiina käyttää merkittäviä resursseja informaation rajaamiseen ja valvomiseen, joten on kiistatonta, että kiinalaisten tutkijoiden tutkimus- ja kehitystyö on vaikeutunut.

Tieteellisten julkaisujen sensurointi muodostaa oman kategoriansa, minkä avulla puolue kontrolloi erityisesti Kiinassa ja Kiinasta tehtyä tutkimusta. Sensurointi on yksi tapa, jolla kommunistinen Kiina pyrkii vaikuttamaan siitä muodostettavaan julkiseen kuvaan.

Kiinan perustuslaki vuodelta 1982 seuraa kansalaisten vapauksiin liittyen pääpiirteissään kansainvälistä ihmisoikeusjulistusta. Sen mukaan kansalaisten vapauksiin kuuluu sananvapaus, julkaisuvapaus, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus ja oikeus osoittaa mieltään. Lakiin myöhemmin tehdyt lisäykset kumoavat kuitenkin alkuperäisen lain.

Myöhemmin perustuslakiin lisätyt ennakkorajoitukset muodostavat Kiinan sensuurin lainsäädännöllisen rungon, ja niillä on erityinen vaikutus kaikkeen julkaisemiseen. Lakien mukaan informaation, uutisten ja tutkimustulosten julkaisemista pystytään seuraamaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan.

Ennakkorajoitukset kohdistuvat julkaisemiseen eri tavoin, ja periaatteessa kaikkeen tieteelliseen tai ei-tieteelliseen julkaisemiseen tarvitaan jonkun Kiinan hallinto-organisaation lupa. Poliittinen sensuuri liittyy kommunistisen puolueen oikeuteen valvoa ja tarkistaa julkaistava materiaali ennen sen julkaisemista. Puolue pystyy myös estämään sille sopimattomien, myös tieteellisten, materiaalien julkaisun.

Psykologinen sensuuri kohdistuu rankaisevaan toimintaan, jolloin esimerkiksi kiinalaiset toisinajattelijat tai kielletyistä aiheista tutkimusta tekevät tieteilijät hiljennetään rangaistuksella uhkaamalla. Tämän takia ja varoituksena muille myös julkaisemiseen liittyvät oikeudenkäynnit ovat julkisia ja usein ne televisioidaan.

Tarvittaessa sensurointiin käytetään tietoteknisiä keinoja, joiden avulla suljetaan ja poistetaan kielletyt materiaalit. Lopputuloksena on, että Kiinan perustuslaki rajoittaa sananvapautta yleisen järjestyksen ja turvallisuuden varjolla. Sananvapaus tulkitaankin usein poliittiseksi välineeksi kritisoida viranomaisia.

Kiinan perustuslaissa artiklat 35 ja 51 eivät määrittele sananvapauden rajoitteita niin kuin useammassa muussa maassa, vaan artikloissa määritellään, mikä on kansalaisen tai yksilön tasolla sallittua. Ennakkorajoitukset määrittelevät siis kiinalaisen sanavapauden rajat.

Internetissä ja sosiaalisessa mediassa kiellettyjä yhteiskunnallisen keskustelun aiheita ovat esimerkiksi Kiinan lait ja asetukset, sosialistinen järjestelmä, maan kansallinen etu, kansalaisten oikeutetut edut, yleinen järjestys, moraali ja autenttinen informaatio. Samat lait pätevät myös kaikkeen tieteelliseen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen.

Sensuuriin liittyvä lainsäädäntö on tarkoituksellisesti epämääräinen ja jättää lain tulkitsijalle laajat valtuudet ymmärtää ja soveltaa lakia tarpeen mukaan. Julkaisulakeja tulkitaan aina tapauskohtaisesti ja usein tilanteeseen reagoidaan ad hoc -periaatteella, jolloin lain tulkinta jää tapauksesta päättävälle viranomaiselle. Laki ei ole siis yhdenmukainen kaikille.

Kiinan hallinto on määritellyt sisällöt, joiden julkaiseminen on esimerkiksi internetissä kiellettyä ja rikollista. Näitä ovat muun muassa Kiinan perustuslain, muiden lakien tai hallinnollisten asetusten vastainen sisältö sekä sisältö, joka yllyttää valtion hallintoa tai sen sosialistista järjestelmää vastaan. Kiellettyä on myös sisältö, jonka katsotaan vahingoittavan valtion valtaa tai kansallista yhtenäisyyttä, lietsovan etnistä vihamielisyyttä tai rotusyrjintää. Myös vahingollisina pidettyjen juorujen ja vanhakantaisina pidettyjen uskomusten levittäminen on kiellettyä.

Kiellettyjen aiheiden, sisältöjen ja kuvien lisäksi Kiinan hallinnon julkaisusensuuri on kohdistunut myös eräisiin sanoihin, sanontoihin ja analogioihin. Vuoden 2018 alussa Kiinan presidentin virkakausien määrältä poistettiin rajoitukset ja käytännössä Xi Jinping voi jatkaa johdossa rajoittamattomasti. Xin presidenttikausi -keskustelun aikaan mediassa kiellettiin muiden muassa termit ja sanaparit ”minun keisarini”, ”henkilökultti”, ”lain uudistus”, ”olla eri mieltä”, ”maastamuutto” ja ”kyvytön hallitsija”.

Populaariin ja tieteelliseen sensuuriin oli perinteisesti kiellettyjen aiheiden, kuten poliittisen organisoitumisen ja aktiivisuuden, lisäksi sisällytetty nyt uusi teema: presidentistä tai hänen kaudestaan keskusteleminen on kiellettyä. Kiinassa ei tulla lukemaan presidenttiä kritisoivia tutkimusartikkeleita, sillä tieteellistä vapauttaa rajoittaa myös yleinen median sensuuri.

Dynastisessa valtiossa ja nyky-Kiinassa akateemisten tutkijoiden ja opettajien toimintaa on perinteisesti tarkkailtu aktiivisesti. Esimerkiksi kommunistisen puolueen edustaja voi tulla seuraamaan luokka- tai luento-opetusta ja opettajien ideologista luotettavuutta auditoidaan erilaisilla kyselyillä. Opiskelijoiden joukossa on aina muutamia, jotka raportoivat opetuksen patrioottisesta tasosta ja puolueen poliittisen näkökulman toteutumisesta akateemista opetusta valvoville kommunistisen puolueen jäsenille.

Vuoden 2018 alussa Kiinan valtioneuvosto julkaisi tarkan oheistuksen tieteellisen tiedon ja avoimen tiedon käytöstä, säilytyksestä ja julkaisusta. Aiemmin selvitetyn mukaiset sensuroitavat sisällöt ja aiheet tulevat ohjeistuksessa tarkasti esille.

Tiedejulkaisujen sensurointi on määrällisestikin koko maailman tiedeyhteisölle merkittävä asia, sillä kesäkuussa 2018 julkaistiin raportti, jonka mukaan kiinalaisten julkaisemien tieteellisten artikkelien määrä ohitti yhdysvaltalaisten tiedejulkaisujen määrän.

Julkaisufoorumeiden sensuroinnin lisäksi Kiinan hallinto vaikeuttaa maassa tehtävää konkreettista tutkimustyötä monin tavoin. Monen ei-kiinalaisen Kiina-tutkijan tutkimusympäristö on selvästi rajoittunut erityisesti 2000-luvulle tultaessa. Niistä konkreettisia Kiinan valtion toteuttamia toimenpiteitä ovat olleet viisumin kieltäminen, mikä on tapahtunut myös joillekin alan suomalaisille tutkijoille. Näissä tapauksissa viisumin saamista ei suoranaisesti kielletä, mutta kerrotaan, että viisumin saamisessa on teknisiä ongelmia.

On myös epäilyjä, että jotkut Kiina-tutkijat ovat valtion niin kutsutulla mustalla listalla eikä heille siksi myönnetä viisumia. Säännöllisimmin viisumi oli kielletty tutkijoilta, joiden tutkimus liittyi kommunistiseen puolueeseen, mobilisointiin tai Kiinan valtioon.

Vaikka viisumi hyväksytäänkin, Kiina-tutkijalta saatetaan kieltää pääsy arkistoon tai paikan päällä ilmoitetaan, että arkisto pidetään kiinni esimerkiksi teknisen päivityksen takia. Arkistossa arkistonhoitajien toiminta on hyvin irrationaalista, sillä yhtenä päivänä materiaalit voivat olla tutkijan käytössä ja seuraavana päivänä eivät. Vaikka lupapaperit materiaalien käyttöön olisivatkin kunnossa, viimekädessä arkistohoitaja päättää, saako tutkija haluamansa materiaalit käyttöönsä.

Arkaluonteisia tai suoranaisesti kiellettyjä tutkimuksen aiheita on satoja, ja näihin aiheisiin liittyen on todella vaikea saada tutkimuslupaa. Kielletyt tutkimus- ja julkaisuaiheet käsittelevät Kiinalle arkaluonteisia aiheita. Näihin lukeutuvat esimerkiksi Taiwanin itsenäisyyskeskustelu, Hong Kongin demokraattiset mielenosoitukset, Tiibetin tilanne, Dalai Laman asema Tiibetin johtajana, vuoden 1989 Tiananmenin aukion demokratialiike tai 1960–70-lukujen kulttuurivallankumouksen todelliset tapahtumat. Näiden lisäksi sensuroituihin aiheisiin kuuluvat Falun Gong -yhteisö, suuren harppauksen aikainen nälänhätä, ihmisoikeudet ja lehdistö- tai julkaisuvapaus.

Materiaaliongelmien lisäksi Kiinan valtion painostavampiin toimenpiteisiin kuuluu esimerkiksi ulkomaisen tutkijan puheen keskeytys tai puheen häirintä kansainvälisessä Kiinassa pidetyssä konferenssissa. Tai joissakin tapauksissa tutkija on Kiinassa ollessaan ”kutsuttu teelle” eli tapaamaan poliisia tai turvallisuushenkilöstöä, jolloin äärimmäisissä tapauksissa tutkijaa on kuulusteltu ja uhkailtu fyysisesti.

Yleisemmin suoranaiset sortavat toimenpiteet ovat kohdistuneet kiinalaisiin tutkijoihin, yliopiston opettajiin ja opiskelijoihin. Heidän matkustusoikeuttaan on rajoitettu ja tutkimusrahoitus on lopetettu tai sitä ei ole myönnetty ollenkaan. Poliittisesti arkaluonteista tutkimusta tekeviä on irtisanottu työsuhteistaan ja heidän tutkimustuloksensa on poistettu tietokannoista.

Fyysisesti väkivaltaiset toimet ovat johtaneet tiedeyhteisön jäsenien vangitsemiseen ja heitä on lähetetty uudelleenkoulutusleireille. Scholars at Risk -järjestön raportin mukaan jopa kymmeniä tuhansia uiguuritaustaisia tutkijoita ja opiskelijoita on lähetetty näille leireille – heistä osa ei ole koskaan palannut takaisin koteihinsa.

Viimeaikaisen tutkimuksen mukaan lähes kolme neljäsosaa kyselyyn osallistuneista ulkomaisista Kiinan tutkijoista uskoo tutkijoiden sensuroivan itse itseään. Nuoremmille alan tutkijoille itsesensuuri tulee näkyviin jo tutkimusaiheen valinnassa ja arkaluontoisia tutkimusaiheita halutaan välttää. Varttuneimmilla tutkijoilla itsesensuuri ilmenee turvallisempien tutkimusnäkökulmien ja -materiaalien valinnassa.

Toiset tutkijat taas sensuroivat aihettaan julkaisuvaiheessa käyttämällä termistöä tai esittelemällä vain tutkimustuloksia, jotka tiedetään vaarattomiksi. Tutkimustulosten julkaisussa on ilmennyt tapauksia, joissa Kiina-tutkijat ovat kieltäytyneet toimimasta aiheeltaan arkaluonteisen artikkelin tieteellisenä arvioijana. Perusteluissa on ilmaistu pelko viisumikiellosta tai mahdollisista vaikeuksista osallistua myöhemmin kiinalaisen tutkimusryhmän toimintaan.

Kiinalaisten ja kansainvälisten tutkijoiden keskusteluissa esiin nousee kasvava huolestuneisuus Kiinan valtion laajenevasta sensuuripolitiikasta. On selvää, että tutkijoiden työskentely ei tule helpottumaan, niin pitkään, kun Kiinan kommunistinen puolue näkee tieteellisen vapauden uhkaavan sen legitimiteettiä tai kun tieteen tekemisen nähdään kyseenalaistavan kansalaisten luottamuksen maan johtoa kohtaan. Kiinalaisten tutkijoiden tiedonhakua rajoittava internet-sensuuri vaikeuttaa viimeisimmän tutkimustiedon hankkimista ja hankaloittaa tutkimusyhteistyön ja -verkostojen luomista. Tutkimukselle tärkeää kansainvälistä yhteistyötä on rajoittanut myös viisumi- ja tutkimusaiherajoitteet.

Autoritaarisen hallinnon rakentama tutkimuspolitiikka painottuu valikoitujen alojen tutkimukseen ja pelkistää tutkimuskenttää palvelemaan ensisijaisesti valtion poliittisia tavoitteita. Estäessään omilta tutkijoiltaan vapaan tutkimuksenteon, Kiinan hallinto rajoittaa asiantuntijoiden mahdollisuuksia tehdä tieteellistä tutkimusta. On tilanteita, joissa se varmasti tarvitsee ja haluaa tutkijoiden neuvonantoa, arviointeja ja ennusteita, jotka perustuvat viimeisimpiin tutkimustuloksiin.

Sensuuripolitiikasta onkin ollut merkittävissä määrin haittaa erityisesti kiinalaisille tutkijoille, joten onko tapahtumassa niin, että rajoittamalla tiedettä ja sen kehitystä Kiina itse menettääkin sensuurissaan eniten. Valtion lähihistoriasta ei löydy esimerkkejä, jolloin tieteen vapauden rajoittaminen olisi tuonut Kiinan kehitykselle mitään positiivista.

•

Lue myös:

Kenelle tutkimus kuuluu? Rights Retention Strategy vahvistaa tutkijan oikeuksia ja tutkimuksen huoltovarmuutta

Opetus- ja tutkimushäirintä tulevat yliopistoihin – kuinka varautuneita yliopistot ovat?

Uusi tietokirja tarjoaa näkymiä Kiinan suurvallan todellisuuteen